Valkoisten Susien Maa

Katkelma kirjasta Uniin piirretty polku:

Minä kerron sinulle vanhan tarinan vanhoilta ajoilta. Tarina alkaa mereltä.
Ja se oli erikoinen vanha meri. Luultiin, ettei sillä ollut rantoja lainkaan. Pelkkää vettä, joka oli makeaa kuin mahla. Makeampaa kuin kukkien mesi.
Ja meren pinnalla oli hämärää ja hiljaista. Siellä ei liikkunut ketään. Ei mikään. Oli aivan tyyntä ja autiota. Mutta pinnan alla, viileissä syvänteissä asui otuksia, jotka olivat asuneet siellä alusta asti.
Ja näin meni kauan, kunnes aikojen päästä saapui kulkija. Pitkä ja isopäinen, vihreä kala, hauki. Kala halusi katsoa ympärilleen ja nousi pintaan. Sen otsa oli niin suuri että se teki suuren aallon. Hauki pettyi nähdessään pelkkää pimeyttä, mutta se kuuli miten yksinäinen laine murtui rantakivikkoon matkojen päässä ja se sukelsi takaisin syvyyksiin mielessään suunnitelma.
Hauki palasi hämärälle merelle aikojen päästä. Ja kun se palasi, se sylkäisi suuresta suustaan taivaalle valon, jonka se oli hotkaissut kitaansa siellä, missä aurinko laski yöksi mereen. Silloin paikalle liihotteli korppi, joka siristeli mustia silmiään, sillä se oli tottunut elämään pimeässä.
– Mitä olet tehnyt, hauki? korppi korahti.
– Minä toin valon tänne, hauki vastasi ylpeänä.
– Miksi? korppi kysyi.
– Halusin nähdä millaisen saaren rantaan laineeni löi. Täällä oli niin pimeää, hauki vastasi. Silloin taivaalle noussut aurinkokin puuttui puheeseen. Se ei tuntenut näitä maisemia. Makea meri oli sille tuntematon eikä se ollut kuullutkaan saaresta, jonka yllä se nyt loisti.
– Mikä paikka tämä on? aurinko kysyi korpilta. – Miksi minulle ei ole kerrottu tällaisesta paikasta? Tämä on luotu ilman minua.
Korppi, joka oli veden, maan ja tuulen sanansaattaja, puhui vanhojen mahtien puolesta. – Tämä oli yön vettä ja yön maa. Sinulta salassa luotu, korppi sanoi surullisena ja jatkoi: – Sinun lapsesi, auringon lapset, ihmiset, ovat jo kaikkialla. Vanhempi väki on hitaasti syrjäytetty siellä, missä valo asustaa. Maahiset on ajettu maan alle, vetehiset kivenkoloihin, ilmattaret pakoon pilvien taakse. Mutta tämä, tämä yön maa on ollut heidän turvapaikkansa.
Ja aurinko katsoi tarkasti. Se näki syvyyksistä noussutta veden väkeä ihmettelemässä kirkkautta, joka oli pohjan pimeyksiin asti tunkeutunut. Karun ja jylhän saaren metsänrajassa seisoi oudonnäköisiä eläjiä, jotka tuijottivat taivaalle silmiään hieroen. Taivaalla pyörteili entisaikojen siivekkäitä. – Olen pahoillani, aurinko puhui hetken päästä maahisille. – Pahoillani siitä, että te olette joutuneet ahtaalle lapsieni takia. Ja aurinko pyysi anteeksi myös veden väeltä ja ilman haltijoilta ja jatkoi: – Kuinka käy nyt lapsilleni kaukana etelässä, kun pimeys siellä tihenee ja vedet viilenevät? Eikö tuulen äkillinen tyyntyminen nostata myrskyn toisaalle?
Korppi korahti. – Tietenkin sinun täytyy lähteä takaisin etelään. Et voi jäädä tänne.
Mutta silloin veden väki, ilmattaret ja maahiset parahtivat auringolle: – Ei! Älä lähde! Olemme unelmoineet valostasi ja lämmöstäsi.
Hauki oli seurannut tätä kaikkea sivummalla ja puuttui nyt puheeseen. – Olisi kovin sääli, jos tämä kaunein ranta, joka yhdestäkään merestä on koskaan noussut, peittyisi pimeyteen. Olisi murheellista nähdä korkeimman taivaan, joka koskaan on kaartunut pilvien päälle, katoavan yöhön. Miksi valo ei saisi kimaltaa kirkkaimmassa vedessä, joka koskaan on syleillyt syvyyksiä? Jos sinä, aurinko, nyt lähdet täältä, kaipaat tänne ikäsi.
Ja niin alkoi neuvonpito. Korppi, hauki ja aurinko pohtivat mitä tehdä.
Korppi halusi pimeyden. Hauki halusi valon. Aurinko halusi etelään lastensa luo.
Ja näin lopuksi päätettiin.
Korppi sai pimeyden. Hauki sai valon. Aurinko sai etelän.
Mutta aurinko sai myös pohjoisen. Sovittiin että se loistaisi tästä lähtien vuoroin etelässä, vuoroin pohjoisessa. Ja koska se oli niin lapsirakas, auringolle annettiin lupa luoda yksi lapsi pohjoiseen. Yksi mies.
Ja hauki antoi tyttärensä sille miehelle vaimoksi.
Ja korpin pojat vahtisivat aikojen loppuun saakka että ainoastaan näiden kahden jälkeläisellä olisi pääsy makean meren taakse.